Olen rosolli
Etsin aina jotain uutta. Aina.

Tee sinäkin
Ideakeittiön jouluruoka-testi

Sinussapa onkin tulkittavaa: olet luonteeltasi jokapaikanhöylä tai –liisa. Innostut usein ja paljon, mutta kääntöpuolena kyllästyt uusiinkin asioihin nopeasti ja riennät kohti seuraavaa uutta. Mutta älä lue tuota huonona asiana – on hyvä, että maailmassa on kaltaisiasi ihmisiä, jotka vievät kehitystä eteenpäin.

Olet tärkeä meille muille, koska näytät suuntaa uuteen. Tee se avoimin ja rohkein mielin.

Joululauluksi sinulle sopii "Hei tonttu-ukot hyppikää".

No juu! Että sellasta!

Niin tanssista sen verran, että alotin viime lauantaina kansalaisopistossa aikuisbaletin alkeet. Aina kun mä tosta jonkun kanssa puhun ja nytkin pelkkä sanojen kirjoitus teetti sen, että ryhti paranee ja tulee jotenkin ballerinamaisen ylväs olo. No, se oli yllättävän raskasta siihen nähden että me vain liuteltiin jalkoja pitkin lattiaa, vähän jalan heittoja ja venyttelyä. Mutta se onkin laatu eikä määrä. "Pieni sitkeä liike" huuteli opettaja. Ja mähän puhun kohta sujuvaa ranskaa... no juu, en tosiaan. Mietin siellä tunnilla, että onkohan mun ensi kerralla todella tarkotus muistaa joka liikkeen nimi... se vielä ehkä menis että pyydettäessä osaisin jotenkin hakea sen liikkeen mutta jos pitäis itse ääneen lausua, niin jo tulis raja vastaan. Katsotaan jos jouluun mennessä osaisin sanoa muutakin kuin plié tai pas de bourree. Se oli kuitenkin kaiken kaikkiaan ihanaa, tai ehkä mä vaan jo etukäteen olin niin innoissani sinne menosta etten suostu edes ajattelemaan etteikö se olis kivaa. Nyt sitten vaan metsästän balettitossuja, siis ei mitään kovakärkisiä varvastossuja, vaan harjoitustossuja jotka ainakin netistä löytämieni kuvien perusteella tuntuvat jalassa ihanaiselta!! Olen siis innoissani, sellainen tunne on siis mahdollista tässä elämässä saavuttaa.

hei hei, aikaraja tuli vastaan!!

Jos olisin kouluruoka, olisin

Tilliliha
Olen sitkeä rauhallinen sissi.

Tee sinäkin
Ideakeittiön kouluruokatesti

Ja tarkempi selostushan kuului seuraavasti:

Olet sitkeä sissi, jonka parhaat puolet tulevat esiin tiukimmissa paikoissa. Vaikka toiset saattavat panikoida, sinun rauhallisuutesi on taattu. Tästä syystä oletkin luultavasti se henkilö tuttavapiirissäsi, joka saa vastuuta silloin, kun paineet ovat suurimmat. Sama saattaa näkyä myös työtehtävissäsi. Minkä palomiehen/naisen maailma sinussa menettikään.

Kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota arkiseen puoleesi - silloin kun kaikki on hyvin, sinulla voi esiintyä taipumusta - no, sanotaan suoraan - lorvailuun ja jännittävämpien aikojen odotteluun. Muista siis ottaa ilo irti arkisemmistakin tapahtumista, ja elämä on sinulle seikkailu!

Pelottavan paljon totta kuuden kysymyksen perusteella. Huh.

Siispä asiaan, jota minulla ei siis varsinaisesti ole. Tai on. Asia J: sitä minulla ei enää ole. Ja se on harmi. Ihan itse tämän tilanteen kyllä aiheutin ja siksi tämän tässä nyt vaan totean, että harmi.

Asia Pää: (siis pääasia, heh heh heee!!) Sairaslomaa on nyt toukokuun puoleen väliin. Musta ei taida olla vielä vähään aikaan yhtään mihinkään. Päänsärkyä poden lähes joka päivä, eikä se ole sellasta perus-hedaria, vaan mun väsymys on nyt keksiny tollasen kivan kanavan jolla se saa tainnutettua mut paikoilleni ja lepoon. Ja vasta nyt mä alan olla ihan ok tän lomani kanssa. Se on koko ajan tähän asti tuntunut lähinnä viekkaudella ja vääryydellä saavutetulta, ja että ennemmin tai myöhemmin mun täytyy siitä maksaa kova hinta että oon nyt vaan "laiskotellu". Mutta asian laitahan ei tosiaan niin ole. Mä olen sairastellut ja oireillut jo pitkään. Tänään, tai oikeammin ensi yönä, tulee kuluneeksi 9 vuotta siitä kun kokeilin näitä elämän rajoja ja oman olemassaoloni oikeitusta, huitasin ison kasan pillereitä kurkusta alas ja jäin odottelemaan. No, lopputulos taitaa olla sanomattakin selvä, kun tässä kerran olen. Käsittämätöntä... 9 vuotta. Ja SILLON mun ois pitäny alottaa tää mitä nyt käyn läpi... se on paisunut vaan kuin pullataikina, ja nyt sitä sarkaa on sitten vaan paljon enemmän. Nyt oon vihdoin alkanut taas itkeskelemään. Mulla on yksi "otsikko" sillä itkulla. Se on kuin kuolleen perään itkisin, mutta ei ole nimeä eikä kasvoja antaa sille -kenelle- "kuka-lie":lle. En tajua itteeni itkiessäni, en tunteitani, en osaa antaa tunteille nimiä. Mutta vakaasti uskon että itku hoitaa, ja minähän sen parhaiten tiedän, koska on kysymys mun sisälläni tapahtuvista liikkeistä.

Asia pääsiäinen: menen Vivamoon pitkäperjantaina ja jään sitten Lohjalle muutamaksi päiväksi. Sieltä sitten Helsinkiin, ja torstaina kotiin.

Ja toivottavasti perjantaina ratsastamaan.

Asia Siiri: No siis Siiri todellakin on tosi asiallinen ;) Käytiin Siirillä tänään aamupäivällä, ja kyllä näytti hienolta; aurinkolasit päässä keinumassa.

Sitä saa vapaasti kehua koska onhan se hieno, vaikka itse sanonkin.

Mitä muuta sitten meikäläisellä... No just nyt on parempi kirjotella koska ääntä ei lähde kun pientä pihinää... kuiskauskin on kovempi kuin "oikea" ääni, mutta sen verran tiedän, ettei pidä kuiskailla tässä tilassa. Fyysisesti mua on nyt murjottu viime aikoina oikein kunnolla. Sairastin noro-viruksen, meinasin oikeesti kuolla siihen, ja niin paljon kun haluaisinkin kertoa kaikki oksennukseen ja ripuliin liittyvät yksityiskohdat niin jätän ne nyt kuitenkin kertomatta, koska se ei ehkä olisi korrektia. Sen jälkeen seuraavalla viikolla sain jonkun strepto-tyypin kurkkuun ja siihen sit penisiliinikuurin viikoksi... no kuuri loppui mutta kipu ei oikeastaan mihinkään hävinny. Sitten seuraavalla viikolla, eli tän viikon maanantaina nousi kuume yli 38 (vihdoin ja viimein) ja tiistaina egyptiläinen päivystävä lääkäri (joka oli paljon miellyttävämpi ja ihmisläheisempi kuin yksikään suomalainen) totesi että siellä se kurkku-ystäväni vielä väijyy... ja sama kuuri, mutta vahvempi, enemmän ja pidempään. Nyt luulis pöpöjen kuolevan!!

Tän kaiken keskellä oon sitten ohjaillu seurakunnan yhtä juttua, eli isoskoulutettavien esitystä. Siinä on siis 12 minuuttia tanssia, ja se on vieny musta kyllä mehut. Siis mä nautin kun oon itekin saanu tanssia samalla, mutta siinä sivussa sitten tullu todettua että kunto on olematon ja olo heikko. No, esitys on ylihuomenna, ja sitten se on ohi! Haikeaa.

NIIN! Se paino sillon siellä neuvolassa oli huimat 50,3. Ja kolme viikkoa sen jälkeen olin saanu puoli kiloa lisää... ja sitten tuli noro ja vei sen korkojen kanssa. Nyt en tiedä paljon se on, enkä jaksa sitä ajatella, se nousee hitaasti. Nyt keskityn lähinnä siihen että syön. Itseasiassa pitäis olla syömässä parhaillaan... ja mitäs minä teen??

Hilmalla on kans paljon asiaa mutta mun silmät ei kestä katella näyttöä kovin pitkään kerrallaan. Palaamme asiaan!

Mulla oli jotain ihan oikeaakin sanottavaa, mutta nyt en enää yhtään muista mitä se mahtoi olla. J on edelleen ihana... Mun uudet hiukset on ihanat... Hilma on my murmeli 4ever! Ja sellasta.

Mr. J on nyt jo aika iso osa elämääni. Oon onnellinen siitä ihmisestä. Tunnen olevani ehjempi ja kokonaisempi. Alan tykätä siitä ihan tosissani, ja se tuo tietty tullessaan vähän epävarmojakin ajatuksia. Tekis mieli kysellä ja varmistella, sanoa, että nyt ois aika sanoa, jos tää on sille vaan ajanvietettä. Toisaalta taas oon sen verran luottavaisin mielin tässä etten tunne (ainakaan vielä) pakottavaa tarvetta saada suuria varmisteluja tulevaisuudesta. Ja jos en muuta oo tässä viime aikoina tajunnu niin sen ettei mikään ole elämässä takuuvarmaa. Parempi vaan ettei luvata ikuista rakkautta, koska sellasilla puheilla ei kuitenkaan vielä ole mitään todellisuuspohjaa. Enhän mäkään ole valmis lupaamaan itestäni. Päivä kerrallaan on hyvä keskittyä nauttimaan :)

Alotin sitten sen Hilman blogin, se löytyy tosta mun pöllö-valikosta. Hilma on yleensä ollu vähän altis osottamaan mieltään, jos se on huomannu että mun sydämeni onkin vallannut joku toinen. Nyt asia ei kuitenkaan ole niin, ja olen Hilmalle vannonutkin ikuista palvontaa. Se kyllä katsoi J:tä pitkään ja aika pahalla silmällä kun se tossa yks päivä toi mut kotiin.

Sitten tämä hius-asia. Oon oottanu tätä jo niin kauan että kaikki kihara tästä päästä lähtee, ja nyt se on aika pitkälti poissa. Kovasti on kevyt olo. Totutteleminenhän tässä tietty on, joka kerta kun pesee tai harjaa, tai kun katsoo peiliin, mutta tuntuu että mikä tahansa on parempi kuin se minkä näkösenä tänne tulin ;) Joo, ei siitä sitten sen enempää.

Ja miten muu elämä sitten menee. Tajusin toissa iltana, että mun ei oo mikään pakko kärvistellä sellasessa koulussa johon mulla ei ole intoa mennä. Sen näyttää sitten pelkästään aika, että mihin mä vielä päädyn. Valaistumista odotellessa siis!!!