...ja se mikään vapaa ole kuitenkaan. Tai ei tunnu vapaalta kun ahdistaa sisuksissa. Multa on Jumala hukassa ja se tekee kaikista asioista vaikeita. Ainoa asia mistä osaan iloita on se, että tää tilanne ei ole mulle "ihan sama", kipu on siis jonkinasteinen elonmerkki... niin kuin yksi vanha opettajani sanoi sydänsuruista "Olen onnellinen kun koskee, en ole kiveä vielä..." Niinpä kai sitten.

Huomasin eilen, että takerrun entiseen elämääni; asun äitin luona, oon taas hetken töissä samalla koululla kun pari vuotta sitten, haikailen tai ehkä ennemmin muistelen vanhoja ihmissuhteita KUN just nyt ois ohjelmassa uusi elämä, uusi koulupaikka jossain, uusi paikkakunta tod. näk. ja UUSIA ihmisiä tulossa mun lähelleni. Ja se pelottaa niin hirveästi, että yritän raivata tieni takaisin menneeseen, tuttuun ja turvalliseen. Siis takaisin siihen elämään jossa tiesin kuka olen, mistä tulen ja mihin menossa. En mä viihdy tässä tilanteessa kun kaikki ovet on auki, liikaa vaihtoehtoja, liikaa kauaskantoisia päätöksiä..... kevät!!! Hiiteen tämä kamala vuodenaika!!! Eikä mitään tee helpommaksi se, kun sataa ja sataa...

"On kuin ois syksy kun sataa ja sataa, kai hetkisen viipyä saan. Vaikka se sade ei loppuisikaan mä jään odottamaan" 

Toi nyt ei liittyny tähän oikeastaan mitenkään, mutta tulipahan mieleen tai ennemminkin alkoi soida siellä. Itsensä lohduttaminen tuntuu olevan todella vaikeaa... blaa blaa.

Dam didi dam... Juu´u.