Tänään eräs opettaja sanoi mulle tunnilla, että mä olen poikkeuksellinen yksilö. Se oli kyllä todellisuudessa kohteliaisuus, sellasena sen ainakin otin, mutta helpostihan sitä vois itkeä että "Ope sano että mä olen outo!!!" No, poikkeava tunnen kyllä olevanikin. Eikä siinä mitään, sen kanssa oppii elämään ja pikkuhiljaa se alkaa jopa tuntua henkiseltä pääomalta. Siis niin kauan kun oon kuitenkin omissa silmissäni "normaali"... voi kunpa edes todellinen.

 Tänään huomasin esim. yhden kummallisen jutun, että kun multa loppuu välitön "reaaliaikainen" kanssakäyminen jonkun ihmisen kanssa (ja tähän siis riitti se, että oltiin menossa luokkaan ja poikkesin siitä sitten vessaan eli jäin siis hetkeksi yksin) niin mieleni valtasi samantien sellanen musta pilvi joka roikkuu pääni päällä ja sataa niskaan jos olen yksin... ja tätä on niin vaikea selittää, koska tätähän ei siis todellakaan tapahdu joka kerta, ja monesti jopa valitsen sen yksinäisyyden koska nautin siitä, enkä tosiaan aio alkaa pyytelemään ketään pitelemään mua kädestä kun menen vessaan! MUTTA pointti on siis siinä että mä en hallitse enää sitä millon musta tuntuu miltäkin.

Ja siis enhän mä nyt ole koskaan voinu päättää mitä tunnen, mutta se on aina ollu enemmän tai vähemmän SYDÄMEN tuntoja, eli ikävää, rakkautta, surua etc. Nyt vaan tilanteen tekee mulle niin oudoksi ja vieraaksi se, että ne onkin mielen tuntoja jotka viskoo mua miten sattuu... ja se johtaa siihen että ne ennen niin voimakkaat ja ohjaavat sydämen/sisimmän tunnot ja tunteet (joita ennen opin pitämään todellisina) tuntuukin nyt hämmentävän epätosilta ja epätodellisilta. Onko tää siis kyynisyyttä, tunnekylmyyttä vai jotain muuta? Mitä? Tässä muistuu taas mieleen yksi pieni mutta merkittäväksi tullut lausahdus jonka joskus luin Sanan pääkirjoituksesta:

"Katsot kiviin ja ne kasvavat suuremmiksi. Miksi katsot kiviin; Mikset katsoisi Kristukseen?"

*   *   *

Tänään tehtiin parin luokkakaverin kanssa yhtä tehtävää täällä meillä ja nyt on ihan pää kipeenä liiasta ajattelemisesta, käsitteistä ja muusta vastaavasta. Mutta ihana oli kun tehtiin yhdessä, koska mä oisin varmaan heittäny sekä monisteen että kirjan seinään jo monta kertaa!

*   *   *

Viikonloppuna mulle tuli jostain mieleen eräs herra K menneisyydestä. Tai kyllä mä sen tiedän mistä se sinne pomppasi, ei siihen tarvittu sen kummempaa kuin että näin samanoloisen ja vähän samannäköisen tyypin lauantaina. (Käsite herra K ei viittaa henkilön nimeen, vaan siihen mitä kautta se mun elämääni tuli ja on siksi turvallisempi nimi... eikä mulla ole paljoa intoa puhua siitä omalla nimellään koska silloin se jäis mieleeni liian hyvin... no, eipä tää helpota asiaa juurikaan... laalaalaa...) No, kuitenkin. Mitä se mun päässäni siis pyörii? Eilen tuli radiosta Lionel Richien "Hello" ja se sai mut jotenkin unelmoimaan. Ja koska herra K on viimeisimmäksi saanut aikaan minussa ne suurimmat tunteet (joita kukaan hänen jälkeensä hyvästä yrityksestä huolimatta ei ole pystynyt ylittämään) niin luonnollista oli sitten vaan palata ajassa taaksepäin ja haikailla jotain olematonta, siis niitä omia unelmia mitä mulle ehti syntyä sen suhteen, mitä ois voinu olla. Ja se tuntuu samaan aikaan niin ihanan suloiselta ja äärettömän typerältä. Miksi helliä mielikuvaa joka on todistetusti epätosi? Ja tiedän kyllä vastauksen. Se mielikuva on täydellinen, eikä mulle ole mitään muutakaan ajatusta hellittävänä. (Mikä on sinänsä ikävää, koska jos kauan vaalin "muistoa" joka ei oikeesti ollu olemassa, niin alan helposti pitää sitä totena, ja siitä ei oo enää pitkä matka siihen, ettei mulle kelpaa kukaan eikä mikään. Taidan olla jo siinä pisteessä.)

Saman jannun suhteen kamppailin kesällä, ja sillon koin jonkun ahaa -elämyksen sen suhteen miten älytöntä on edes ajatella koko tyyppiä... mutta, mutta... aika kuluu... ja tunnemuisti alkaa olla valmis aktivoitumaan (jälleen kerran). MUTTA todettakoon, että asialle on alettu tehdä jotain, iso pyörä on pyörähtänyt hitusen liikkeelle. Toin kotoa kaikki (kuusitoista) päiväkirjaani ja nyt aion lukea ne kaikki läpi senkin uhalla että se voi tehdä kipeää. "Vaikka sattuu mä selaan vaan..."

"- - - Niin nää vuodet vierii vaan ja siinä melkein unohtaa, että minkälaiselta pohjalta sitä oikein ponnistaa. Pitäiskö kaappiin kurkistaa VAI mennä päivä kerrallaan, ja olla tyytyväinen siihen mitä saa, -ja uskoo parempaan- - -"

Nyt vaihdan siniset "kylmät" verhot oransseihin "lämpimiin" ja hoidan sieluani oikeilla väreillä!