Tulin justiinsa kotiin. Kello on vähän yli yksi yöllä. Huomenna on puolenpäivän aikaan PPA, se viimeinen tällä paikkakunnalla. Juu, pointti oli siis siinä, että oltiin kämppiksen kanssa kattomassa stand up:ia. Oli ihan ok, siis hauskoja juttuja myös (kaiken sen blaa blaan ohessa...) Tänään myös koululta tullessani huomasin hymyileväni. Kohteena oli koira, jonkinasteinen buldogin ja pystykorvan sekoitus (no oikeesti, sillä oli pää kuin buldogilla ja sitten kuitenkin pystykorvamainen loppuruumis, kippura häntä ja kaikkea... mitä lie rotua oli) No, se koira siis yritti ravistella itseään, mutta se niska/kaula nahka oli niin löysää, ettei se liikkunu mihinkään. Ja sille raukalle mä sitten nauroin. Mutta tuskin se koira sitä huomasi, eikä varmaan saanu siitä mitään identiteettikriisiä, joten hyvä mieleni oli siis moraalisesti "oikein". Kuraattori painotti mulle tänään, että pitäisi miettiä mikä on itselle hyväksi, miten Minä jaksan, miten Minä voin!! No, siinähän sitä sitten riittää ajattelemista. Välillä, jos mulla on tosiaan hyvä olla, eli iloinen mieli ja kevyt sekä energinen olo, niin mikäs se muukaan sieltä putkahtaa esiin kuin huono omatunto! Niin, sehän on täysin loogista. Olen luuseri ja koulun lopettaja, ei mulla voi olla hyvä olla, koska jos on, niin sehän tarkottaa että oisin täysin kykenevä selviytymään koulusta. No, tossa viimosen pilkun jälkeen mennään metsään. Välillä täytyy todella repiä asiat atomeiksi ja katsoa kunnolla, ja sitten tajuaa käsitystensä älyttömyyden.

Nyt en näytä pääsevän asiaan. Minä joka oon niin baarivastainen, huomasin, että ulkona käyminen teki mulle ihan hyvää. Kohta varmaan lipitän siideriä ihan hyvällä halulla... mitä en kyllä tee, koska parin suullisen jälkeen aine alkaa polttaa vatsassa. Keho on mielipiteensä ilmottanu. Tarvisin kuitenkin jonkun kemiallisen rentoutumis välineen. Kahvi? Tee? Kuuma kylpy? Hyvä ruoka ja parempi mieli??

Nyt ei sitten väsytä. Täytyy tästä kuitenkin kömpiä peiton alle, että jaksaa huomenna taas olla sosiaalinen. Suunnitelma on, että mennään huomen illalla ulos, käydään paikalliset läpi... tai no, muutamassa. Samalla sitten vietän jonkinasteista lähtöfiilistelyä. Tässä on vähän sama homma ilmassa kuin viime keväänä Helsingistä lähtiessäni. Ei juurikaan mitään haikeuden tunteita. En mä sitä ole viittiny kavereille sanoa, koska se ois vaikeasti tajuttava juttu. Mä olen taas vaan onnistunu olemaan kiintymättä mihinkään. Olemalla irrallaan, ei tule ikävää. Siiri pikkuinen on nyt kyllä murtanut tän mun hyvän suojakeinon koska sitä tulee aina ikävä, jos ei nää moneen päivään. Uneksin siitä päivästä kun elämässäni on Ihminen, aikuinen (ja mielellään mies) josta voisin sanoa samaa. Nyt on vaan mielessä eräs exä, joka on ihan kiva ja enemmänkin, mutta kun jokin loppuu niin se loppuu. Ei kerran kuolletettuja tunteita enää ole. Enkä alusta jaksa uudelleen alkaa rakentamaan. En tässä tilanteessa, enkä varmaan muussakaan.

Ja nyt se kello on jo puoli kaksi... menen nukkumaan. "Uni, tule ystäväni tule taas..."

hei hei.