Systerit lähti ja minulta pääsi itku. Se sama yksinäisyyden tunne iski ylleni taas kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kaupunki tuntuu jälleen lähinnä vankilalta, ja ajatus siitä, että tätä jatkuu neljä vuotta, tuntuu sietämättömältä. Eikö mun pää siis kestä enää minkäänlaista vuoristorataa, vaikka mieli itse on aina tuntunut olevan se suurin poukkoilija!? Kuppi on siis ehkä kiepsahtanut ylösalaisin. Tää kaikki tulee edelleen minusta itestäni, mutta silti tuntuu ettei sisältäni. Ihan kuin Minä ja Minä taistelis keskenään.

Ja kun on ollu niin hyvä viikko. Oon saanu koulujuttuja tehtyä tosi paljon, alkanu tuntea olevani vähän enemmän vahvoilla sen suhteen... mutta mutta... Koko ajan oon kyllä jossain alitajunnassa pelänny sitä hetkeä jolloin lumous särkyy, ja vaunuista tulee taas kurpitsa. Eli lähtökohtana on se, etten voi uskoa että voisin pysyvästi voida hyvin. Ja nyt en tarkota sellasia elämän perus-v***tuksia vaan sitä kun aalto vie alleen enkä mä mahda asialle mitään. No, kunhan viisi päivää sinnittelen, niin sitten on pään purku aika, ja sen jälkeen meen kotiin.

Tää osittainen lamaantuminen tässä on kaikkein inhottavinta. Viikolla mulla oli hyvä vauhti päällä, ja nyt se pitäis saada alotetuksi uudestaan. työtä, työtä, työtä... Tekeminen ei kesken lopu. Sitä kautta mun on opittava tää kanavoimaan. Ulos se on saatava, purkkiin ja kansi kiinni.