Niin oli jotenkin masentava tuo viimeisin kirjotus, ettei tehnyt mieli lisätä siihen mitään.. mutta voisihan tässä pari asiaa muistutella mieleen. Elämä jotenkin nytkähti liikkeelle, kun sain pääsykoekutsun Savonlinnaan. Sehän nyt ei takaa koulupaikkaa, eikä niiden kokeiden perusteella osaa sanoa juuta ei jaata valinnasta mutta oleellista oli, että menin jollain tasolla ETEENPÄIN! Tämän kesän teema mulle tulee silti olemaan se, että yritän elää meneillään olevaa päivää. Mennyt on tuttu ja turvallinen, ja tulevaisuuden unelmat sopivan matkan päässä niin, että niissä voi elää; siis menneessä ja tulevassa. Yritän löytää joka päivästä siis jonkun syyn olla olemassa. Teiniaikaiset itsetuhot kun ovat jossain välissä käyneet mielessä, ja pääsykokeissa sain molempina päivinä jonkinlaisen paniikkikohtauksen (tai mistäs minä tiedän MIKÄ se oli, mutta niitä on ollu joskus viime vuosikymmenellä viimeksi, että olin jo melkein unohtanut koko ilmiön olemassaolon.)

"Mä päivät kestän kyllä, vaan yksin iltaisin...  kuin vanha narri kiinni jään muistoihin..." (s.e.h.v)

En mä voi enkä aiokaan koskaan koko totuutta kirjottaa. Se on liian ikävää eikä kuulu kenellekään. Mulla oli pitkään, ja osittain vieläkin sellanen olo kuin mut ois unohdettu työpöydälle, kuin muokkauksen alla oleva veistos. Jätetty loman ajaksi pimeään kuivumaan... en tiä! Mä en jaksais odottaa... haluaisin valmiin elämän alkavan nyt heti ja mielellään niin, ettei mun tarvi nähdä kauheasti vaivaa sen eteen. Ja sitten mä haluaisin takasin sen yhden luonteenpiirteeni joka on välistä äärimmäisen raskas kantaa, mutta välttämätön elämän laadulle. Puhun herkkyydestä, joskus muiden silmissä "ylireagoivasta" herkkyydestä. Sitä sielun tuntoa joka vaan antaa niin selkeitä merkkejä elämän eri tilanteissa ettei siitä ole epäilystä. Mutta kun se on jotenkin kuihtunut. Kadonnut?? Nyt on sellanen "mikä-minä-olen-ketään-rakastamaan"-olo.

Ja tän piti olla vähän positiivisempi kirjoitus :)

hohhoijaa. En osaa sanoa mitään.