Olen väsynyt! Neljä päivää takana lastenhoitoa avioparileirillä. Nyt tarvii nukkua univelat pois.

Kouluun olen kolmannella varasijalla. Ensi perjantaina on viimonen ilmoittautumispäivä niille jotka on valittu, eli sen jälkeen tiedän... niin ainakin hetkeksi taas tilanteen. Se jäytää alitajunnassa koko ajan vaikka kuinka yritänkin ottaa Herran kädestä päivän vaan ja hetken kerrallaan.

Toinen aivojani myllertävä tekijä on eräs ihminen ja se mitä mun tulisi tässä tilanteessa tehdä. Pelkään tulevaa välillä ihan kamalasti, ja mitä enemmän mietin pelkoja sitä suuremmiksi ne kasvaa, ja sitten ei olla kaukana paniikista ja hermoromahduksesta. Mä en osaa antaa itteni tuntea paljoakaan lämpimiä tunteita koska pelkään niiden katoavan jonnekin ja sitten olisin taas vaan yksi kylmäsydäminen idiootti. Kai mä kaipaisin jotain tuttua ja turvallista kaavaa miten asiat yleensä on menneet, niin osaisin jotenkin tulkita itteeni... mutta ei. Tässä ei ole yhtään yhtäläisyyksiä mihinkään menneisiin, kaikki on menny eri lailla kun koskaan ennen... ja minä sitten yritän siellä seassa olla järkevä. Ja millasella menestyksellä... ei varmaan tarvi sanoa! Mä tarvisin kunnon rutistuksen ja vakuutuksen että kaikki järjestyy kyllä!

Ja toistaiseksi odottelen vaan huomista ja ylihuomista... enkä edelleenkään oikein elele tässä hetkessä. äh ja puh! Kyllä elämä on ihanaa.